Via Ferrata

Niin siinä vaan pääsi käymään, että vielä viimeisenä viikonloppuna sain raahattua itseni Itävallan toiselle puolen vuorten keskelle Innsbruckiin. Vajaan kuuden tunnin junamatka taitettuna saavuin perille myöhään illalla. Lähtiessä Tuukka kysyi, kiinnostaisiko minua käydä korkealla. Vastasin notta mikä ettei ja pakkasin ulkoiluvaatteet matkaan. Kivahan nämä korkeudet on vielä kertaalleen katsastaa ennen kotiin paluuta. Vaan enpäs tiennyt kysymyksen koko luonnetta. Eikä tainnut tietää Tuukkakaan, sillä hänet oli pyytänyt kaveri, joka toiminee kiipeilyn opettajana. Seuraavan aamun agendassa ensimmäisenä oli löytää kauppa, josta saisi vuokrattua valjaat. Tässä vaiheessa elin vielä ymmärryksessä, että olemme menossa vaeltamaan. Valjaat. Okei, ehkä siellä korkealla polku käy välillä kapeaksi ja ihan varotoimenpiteenä on parempi pysyä vaijerissa kiinni. Paikan löydettyämme myyjätär suostutteli, melkein pakotti, vuokraamaan myös kypärät. Hetkinen nyt.

Innsbruckhan on laskettelijan unelmakaupunki. Tai jokaisen, joka tykkää vuorilla olla ja harrastaa. Hissi korkeuksiin lähtee kaupungin keskustasta. Muutenkin kaupunki oli todella hieno, yksi hienoimmista, missä olen käynyt. Katukuvasta huomaa, että kaupunki elää turismilla. Tapasimme hissimatkalla loput seurueestamme, kaksi henkilöä, ja jatkoimme matkaa parin kilometrin korkeuteen. Tässä vaiheessa olimme pilvien yläpuolella ja sää oli muuttunut sopivan aurinkoiseksi. Lyhyen kävelymatkan jälkeen totuus tästä "vaelluksesta" lyötiin naamaan. Pystysuora kallioseinä, jossa muutama hassu harjateräksestä nakattu askel sekä turvavaijeri. Vai että tuonne pitäisi sitten lähteä. Eikai tässä nyt aleta perumaankaan. Jarek, matkan järjestäjä, kyseli onko paljon kokemusta kiipeilystä takana. Ei sitten yhtään! Kerran sisähallissa vajaan tunnin verran.

Hissillä pääsi näihin maisemiin

Ensimmäinen nousu

Kuten huvipuistolaitteissa, myös tässä lajissa jännitystä lievensi luottamus tekniikkaan ja välineisiin. Toisaalta vaijerien kiinityskohdat olivat parin kolmen metrin päässä toisistaan ja putoamishetkellä valjaista paljastuu vähän löysää pysähdystä lieventämään. Toisinsanoen, tietyissä paikoissa otteen lipeäminen tarkoittaa 3-5 metrin pudotusta ruhon kolistessa kallioon. Luita varmasti murtuisi, mutta eloon jäätäisiin. Hieno homma! Vaijerin varassa etenimme kolmisen tuntia, jonka jälkeen seurasi reilun tunnin vaellus takaisin hissille. Alkumatkasta olin yllättynyt, kuinka kevyttä tämä kiipeily olikaan. Tahti, varsinkin itselläni, oli melko rauhallinen. Myös varmuus kiipeämiseen löytyi yllättävän helposti ja korkeus ei jaksanut pelottaa. Osasyynä tähän oli se, että korkeutta ei tajunnut mittakaavan puuttuessa. Välillä oli tosin kohtia, missä oli oikeastaan parempi olla katsomatta alas. Loppumatkasta ja reilun kolmen viikon flunssakauden jälkeen olin todella puhki ja puolimatkan krouvissa, ennen evästaukoa, alkoi jo pieni epätoivo iskeä, sillä reittiä ei voi jättää kesken eikä takaisin kääntyä.

Muutama vuosi takaperin Sveitsissä ollessani mietin vuoria ihaillessani, että millaista olisi olla vuoren huipulla. Nyt tiedän millaista se on. Jotenkin käsittämätöntä, että tämä todella massiivinen kappale on huipulta veitsenterävä ja näet sieltä vuoren molemmille puolille. Todella tuntui siltä, että nyt ollaan maailman huipulla.

Korkeutta 2400+ metriä.

Välillä reitti oli haastavaa.

Edessä eläimiä, taustalla Innsbruck

Kokemus oli sen verran puuduttava, että illasta ei meinannut pystyä kävelemään kauppaan ja takaisin. Seisaaltaan oleminen oli kivuliasta, kun pohkeet huusivat lepoa. Kokemus oli myös ikimuistoinen ja kaikinpuolin mahtava. Suomessa vastaavaa ei voi tehdä, joten seuraavaan via ferrataan voi vierähtää pitkä tovi. Aikaisin levolle ja seuraavana aamuna auton nokka kohti Sveitsiä.