So long, and thanks for all the fish

Nyt se hetki on sitten koittanut. Kevään opiskelijavaihto on takanapäin. Aamulla siivooja kävi suorittamassa tupatarkastuksen, rinkka on pakattu, kymmenen kilon paketti reilaamiseen turhaa omaisuutta lähetetty Suomeen. Illalla juna kohti Zagrebia, Kroatiaa ja reilun kahden viikon päästä löytänen itsenin Suomesta.

Vaikka olen täälläkin pariin otteeseen moittinut huonoa tilannettani opintojen suhteen, oli minulla silti haikea mieli lähteä täältä pois. En ole ikinä stressannut opintojeni, tai minkään, takia näin paljoa ja samalla suorittanut näin vähän. Tämä tietenkin hankaloitti erittäin paljon yleistä viihtymistä.

Kaikesta huolimatta erilaisia kokemuksia on kertynyt todella paljon. Kokemuksia, joita Suomessa ei voi kokea. Samoin ehdin tutustua ihmisiin ympäri maailman. Taisimme yhtenä iltana parin ystävän kanssa lyödä kättä päälle, että käymme jatkossa vuosittain Münchenissä Oktoberfestilla. Lupauksethan on pidettävä.

En ollut ennen vaihtoon lähtöä sen kummemmin suunnitellut matkustavani mihinkään, sillä tiesin lähteväni lopuksi reilaamaan. Matkoista eri paikkoihin olen blogissani lähinnä puhunutkin, joten ei niistä sen enempää.

Monta vuotta haaveilin vaihtoon lähtemisestä ja nyt se on suoritettu. Olen hieman kahden vaiheilla, aionko pyrkiä työharjoitteluun ulkomailla vielä opintojeni aikana. Vaihtokokemus oli todella opettavainen ja omalla kohdallani aika paljon itseni tutkimista. Tuntuu, että nyt minulla on selkeämmät tavoitteet lähitulevaisuuden suhteen. Kasvoin täällä henkisesti, fyysisesti olen melko samankokoinen.

Lähtemisen haikeutta helpotti se, että kotimatkani tapahtuu muutaman mutkan kautta eurooppaa kiertämällä. Tätä olen odottanut todella kauan. Taas yksi haaveistani toteutuu. Interrail-kokemuksesta teen uuden blogin, jota voitte seurata täältä

Hauptplatz viimeisenä iltana

.

Sveitsi ja hyppysellinen Itävaltaa

Perjantaiaamuna starttasimme Innsbruckista Maranellon punaisella autolla kohti Sveitsiä. Samoihin aikoihin Miikka hyppäsi lentokoneeseen Helsingissä. Colin, isäntämme määränpäässä, oli koko päivän Kölnissä. Ilman kunnollista matkapuhelinverkkoa, ilman internetiä puhelimessa, akkujen uhkaavasti tyhjetessä meidän oli tarkoitus saada koko jengi kokoon iltaan mennessä. Kuulostaa seikkailulta.

Kohteemme Sveitsissä oli Winterthur. Saimme sovittua, että tapaamme Miikkan siellä. Zürichin kentältä meni hienosti juna sinne. Kumpikaan osapuoli ei tiennyt toistensa tarkasta aikataulusta ja kommunikointi onnistui, jos sattui löytämään ilmaisen wlanin (McDonaldsin). Loppujen lopuksi löysimme toisemme parin tunnin etsiskelyn jälkeen ja seurueen koko kasvoi yhdellä.

Löysimme Miikkan.

Sitten piti keksiä loppupäiväksi tekemistä. Helteinen keli ohjasi meidät järven läheisyyteen. Nokka kohti Rapperswilliä siis. Vaan eiväthän ne täällä mitään uimarantoja harrasta. Rannat ovat rehevöityneet umpeen. Tuli kuitenkin nähtyä Sveitsin maaseutua ja pieniä kyliä parinsadan kilometrin edestä. Paluumatkalla pysähdyimme Pfäffikerseen rantaan, jossa pojat kastautuivat. Aluehan on minulle tuttua seutua sukulaissuhteiden ansiosta. Tällä kertaa oli sen verran kiire palata Winterthuriin, ettei ehditty käydä ovella koputtelemassa. Kaksi järveä nähtyämme olimme valmiita perustamaan firman, joka tuo maahan kaislaleikkureita, mutta myöhemmin saimme kuulla, ettei kaisloja saa leikata syystä tai toisesta. Haaveet kaatuu.

Sveitsin maaseutua

Rapperswill

Pfäffikersee

Myöhään illalla olimme takaisin Winterthurissa, jonne oli päivän aikana ilmestynyt kaupunkifestari Albanifest: kadut täynnä ruokakojuja ja huvipuistolaitteita. Kadut täynnä ihmisiä. Meillä oli vielä muutama tunti aikaa tapettavana, joten tämä tuli meille kuin tilauksesta. Hieman ennen puoltayötä isäntämme oli ehtinyt työkiireiltään takaisin ottamaan meidät vastaan.

Löysimme Colinin

Lauantaina pyörähdimme kahvilla Säntis-vuorella, jonka jälkeen menimme Colinin isän luokse syömään, seurustelemaan ja katsomaan futista. Kävimme myös kellottamassa uuden pohja-ajan alppi EK:lle Lotuksella. Hieno laite kertakaikkiaan. Suomessa olisi täysin turha, mutta näillä teillä todella hauska. Tai eihän kyseisen auton hankintaa voi järjellä perustella Sveitsissäkään.

Säntis

Moottoriurheilua

Lookki kunnossa.

Illasta kävimme vielä uudemman kerran Albanifestilla ja tällä kertaa uskaltauduimme pariin laitteeseenkin. Törmäilyautot laittoivat jokaisen aikuisen hymyilemään leveästi. Otin, ajoin silti. Tunnustan. Sunnuntaina lähdimmekin herättyämme takaisin kohti Innsbruckia kolmestaan. Päivä oli sateinen, joka asetti pieniä ongelmia meidän uskolliselle Maranellon punaiselle. Ei muuten mitään, mutta ulos ei meinannut nähdä kun lasit huurtuivat. Itävallan puolella päätimme, ettei tällä kertaa makseta yhdeksän euron tiemaksua pitkästä tunnelista, vaan lähdetään kiertotietä pitkin. Nousua vuorille alkoi tulla yllättävän paljon ja huipulla vesisade muuttui räntäsateeksi. Maranellon punaisessa oli luonnollisesti suvikumit alla eli lunta ja jäätä ei nyt tarvittaisi. Eikä sitä onneksi ollutkaan. Maisemat pääsivät jälleen kerran yllättämään eli kiertotie lopulta oli kannattava päätös. Meillä ei ole tapana tehdä virheitä.

St. Anton. Otimme kiertotien välttääksemme 9 euron tunnelin. Lumiraja alkoi olla uhkaavan lähellä.

Maanantaina seurueeseen liittyi Tuukan kaveri ja matka jatkui neljän hengen voimin Zell am Seen kautta Graziin. Minä pääsin kotiin ja pojat jatkoivat matkaa kohti itää. Zell am See oli pieni ja idyllinen kaupunki, jossa pysähdyimme nopeasti syömässä. Grazin päässä ehdin näyttää pojille asuntoni ja pikaisesti kaupunkia.

Zell am See

Zell am See

Pitkä viikonloppu Innsbruckissa ja Sveitsissä oli todella mukava. Oli kiva nähdä vanhoja kavereita pitkästä aikaa. Tapasimme toisemme armeijassa vuonna 2009. Mukava nähdä ympäristö, asunto, kaupungit, missä kaverit asuu ja elää. Nyt sitten tietää, mistä puhutaan.

Via Ferrata

Niin siinä vaan pääsi käymään, että vielä viimeisenä viikonloppuna sain raahattua itseni Itävallan toiselle puolen vuorten keskelle Innsbruckiin. Vajaan kuuden tunnin junamatka taitettuna saavuin perille myöhään illalla. Lähtiessä Tuukka kysyi, kiinnostaisiko minua käydä korkealla. Vastasin notta mikä ettei ja pakkasin ulkoiluvaatteet matkaan. Kivahan nämä korkeudet on vielä kertaalleen katsastaa ennen kotiin paluuta. Vaan enpäs tiennyt kysymyksen koko luonnetta. Eikä tainnut tietää Tuukkakaan, sillä hänet oli pyytänyt kaveri, joka toiminee kiipeilyn opettajana. Seuraavan aamun agendassa ensimmäisenä oli löytää kauppa, josta saisi vuokrattua valjaat. Tässä vaiheessa elin vielä ymmärryksessä, että olemme menossa vaeltamaan. Valjaat. Okei, ehkä siellä korkealla polku käy välillä kapeaksi ja ihan varotoimenpiteenä on parempi pysyä vaijerissa kiinni. Paikan löydettyämme myyjätär suostutteli, melkein pakotti, vuokraamaan myös kypärät. Hetkinen nyt.

Innsbruckhan on laskettelijan unelmakaupunki. Tai jokaisen, joka tykkää vuorilla olla ja harrastaa. Hissi korkeuksiin lähtee kaupungin keskustasta. Muutenkin kaupunki oli todella hieno, yksi hienoimmista, missä olen käynyt. Katukuvasta huomaa, että kaupunki elää turismilla. Tapasimme hissimatkalla loput seurueestamme, kaksi henkilöä, ja jatkoimme matkaa parin kilometrin korkeuteen. Tässä vaiheessa olimme pilvien yläpuolella ja sää oli muuttunut sopivan aurinkoiseksi. Lyhyen kävelymatkan jälkeen totuus tästä "vaelluksesta" lyötiin naamaan. Pystysuora kallioseinä, jossa muutama hassu harjateräksestä nakattu askel sekä turvavaijeri. Vai että tuonne pitäisi sitten lähteä. Eikai tässä nyt aleta perumaankaan. Jarek, matkan järjestäjä, kyseli onko paljon kokemusta kiipeilystä takana. Ei sitten yhtään! Kerran sisähallissa vajaan tunnin verran.

Hissillä pääsi näihin maisemiin

Ensimmäinen nousu

Kuten huvipuistolaitteissa, myös tässä lajissa jännitystä lievensi luottamus tekniikkaan ja välineisiin. Toisaalta vaijerien kiinityskohdat olivat parin kolmen metrin päässä toisistaan ja putoamishetkellä valjaista paljastuu vähän löysää pysähdystä lieventämään. Toisinsanoen, tietyissä paikoissa otteen lipeäminen tarkoittaa 3-5 metrin pudotusta ruhon kolistessa kallioon. Luita varmasti murtuisi, mutta eloon jäätäisiin. Hieno homma! Vaijerin varassa etenimme kolmisen tuntia, jonka jälkeen seurasi reilun tunnin vaellus takaisin hissille. Alkumatkasta olin yllättynyt, kuinka kevyttä tämä kiipeily olikaan. Tahti, varsinkin itselläni, oli melko rauhallinen. Myös varmuus kiipeämiseen löytyi yllättävän helposti ja korkeus ei jaksanut pelottaa. Osasyynä tähän oli se, että korkeutta ei tajunnut mittakaavan puuttuessa. Välillä oli tosin kohtia, missä oli oikeastaan parempi olla katsomatta alas. Loppumatkasta ja reilun kolmen viikon flunssakauden jälkeen olin todella puhki ja puolimatkan krouvissa, ennen evästaukoa, alkoi jo pieni epätoivo iskeä, sillä reittiä ei voi jättää kesken eikä takaisin kääntyä.

Muutama vuosi takaperin Sveitsissä ollessani mietin vuoria ihaillessani, että millaista olisi olla vuoren huipulla. Nyt tiedän millaista se on. Jotenkin käsittämätöntä, että tämä todella massiivinen kappale on huipulta veitsenterävä ja näet sieltä vuoren molemmille puolille. Todella tuntui siltä, että nyt ollaan maailman huipulla.

Korkeutta 2400+ metriä.

Välillä reitti oli haastavaa.

Edessä eläimiä, taustalla Innsbruck

Kokemus oli sen verran puuduttava, että illasta ei meinannut pystyä kävelemään kauppaan ja takaisin. Seisaaltaan oleminen oli kivuliasta, kun pohkeet huusivat lepoa. Kokemus oli myös ikimuistoinen ja kaikinpuolin mahtava. Suomessa vastaavaa ei voi tehdä, joten seuraavaan via ferrataan voi vierähtää pitkä tovi. Aikaisin levolle ja seuraavana aamuna auton nokka kohti Sveitsiä.